Käänny vasemmalle ja seuraa tietä muutaman sadan vuoden ajan.

Muinainen tarina antoi nimet sekä vuorijonolle että joelle, ja tästä juontaa juurensa Serra da Cabreiran villiin maastoon, jossa Rio Ave saa alkunsa. Muut sanat kuitenkin houkuttelivat meidät tälle Vieira do Minhon kunnassa sijaitsevalle syrjäiselle alueelle, ja olimme menossa nimenomaan Agran kylään, eikä vähiten siksi, että siellä oli ravintola, jonka nimessä oli näppärä sanaleikki - Agra na Boca. Toinen pakottava syy oli se, että kylä kuuluu Aldeias de Portugaliin. Toisin sanoen se on hyvä esimerkki vanhasta perinteisestä kylästä, tässä tapauksessa minhota-tyylinen, kapeita, tuulisia kujia, jyrkkiä ja rakeisia.

Kuten niin monissa näissä kätketyissä paikoissa, kun pääsee pois päätieltä (käytän tosin molempia sanoja harkiten), kaikki näyttää hieman unenomaiselta, ja ainoa yllättävä asia on se, ettei ole yllättynyt. Yhtäkkiä tuntuu melko epäsopivalta ajaa autolla. Aasi ja kärryt, eikö niin? Petolintu leijailee kallion rinteessä, mahdollisesti kanahaukka. Tien alla olevassa notkelmassa vaeltaa pitkäsarvinen karja. Naislauma kävelee tien toisella puolella, ja se levittäytyy puoliksi tien poikki. Toisella puolella on joukko miehiä, jotka tekevät samoin. Muutama vuosisata vierähtää niin nopeasti.

Huippuluokkaa

Pysäköimme ja jätimme auton, josta oli tullut meille kiusallinen tässä paikassa. Löysimme ravintolan helposti, vaikka se on piilossa kapealla mukulakivikadulla, jonka olemassaolosta ei ole merkkejä ennen kuin sinne pääsee; kylä on pieni, eikä piilopaikkoja ole kovin monta. Ravintola sijaitsee vanhassa graniittisessa ladossa ja on maalaismaisesti sisustettu. Se on avoinna vain viikonloppuisin, vaatii ennakkovarauksen, sillä on jonkinlainen pukukoodi (kävelyvaatteet ovat sallittuja, mutta niukat vaatteet eivät) ja se hyväksyy vain käteismaksut, joten se, että sen omistaa ja sitä pyörittää nuori, reipas henkilökunta, oli melkein yllätys. Ruokalista tarjosi useita houkuttelevia talon erikoisuuksia, mutta emme saaneet maistaa niistä yhtään, koska ne olivat ennakkotilauksia vain vähintään kuuden hengen seurueille. Tarjolla oli kuitenkin paikallisen pitkäsarvisen barrosã-karjan jättimäisiä naudanlihapihvejä, ja vaikka kumpikaan meistä ei yleensä syö naudanlihaa, päätimme tehdä poikkeuksen tällä kertaa. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, ja olimme unohtaneet, miten ihana todella huippuluokan, kevyesti grillattu pihvi voi olla.

Jotenkin onnistuimme syömään kolme ruokalajia, ja sen seurauksena tarvitsimme selvästi liikuntaa polttaaksemme kaiken pois. Kylä tarjoaa liikuntaa yksinkertaisesti siksi, että se on rakennettu huimille kukkulan rinteille, ja me valitsimme jyrkimmän ruelazinhan kaikista ja talsimme alas laakson pohjalla sijaitsevalle Rio Ave -joelle. Köysirata olisi ollut helpompi tapa laskeutua alas, mutta olimme tulleet ilman köysiä. Kun tapasin Bird Riverin ensimmäisen kerran vuosia sitten, se oli likainen teollisuuslietteen virta, joka etsi tietään mereen Vila do Condessa, joten oli hyvä löytää se läheltä lähdettään, koskemattomana ja iloisena. Sen yli oli rakennettu vanha silta, joka oli yksinkertaisinta laatua - muutamia graniittilaattoja, jotka oli sidottu ruostuneilla rautakannattajilla. Aikoinaan se oli palvellut kolmea vesimyllyä, joiden rauniot ovat yhä kiinni pienen virran rannassa. Joen varrella on kahden kilometrin kävelymatka Candosan vesiputouksille, joiden pohjoisrannan rinteitä peittää tiheä metsä. Olimme tietoisia siitä, että alueella on saukkoja alhaalla vedessä ja ylhäällä kukkuloilla susia ja villikissoja. Kun olimme kävelleet takaisin ja kiivenneet näennäisesti pystysuoraa polkua ylös kylään (1:2 kaltevuus), olimme jo polttaneet suurimman osan barrosã-pihvistä, mutta meillä oli vielä energiaa tutustua pieneen kylään. Pystysuora talorykelmä näytti olevan suurelta osin asuttu, ainakin sesongin ulkopuolella, ja muutama mökki oli jätetty hitaasti raunioitumaan sinne, missä ne seisoivat. Ihmettelimme espigueirosin korkeutta (täällä asui ennen varmasti jättiläisiä), vesilähteiden runsautta ja pelottavia kiviportaita, jotka johtivat lähes jokaiseen asuntoon, ja portaiden kaltevuus viittasi jälleen kerran siihen, että täällä asui aikoinaan brobdingnagilaisia.

Tyylikkäästi pukeutunut vanhempi herrasmies oli ottanut pöydän kadulle, oletimme sen olevan valoa varten. Hän kirjoitti nahkaiseen asiakirjakansioon täytekynällä, jossa oli kädessään pullo sinistä mustetta. Hän ei ollut huolissaan kahden toisesta ajasta ja toisesta paikasta tulleen matkailijan tunkeutumisesta hänen maailmaansa. Hänen kauniista kaunokirjoituksestaan, keskittyneisyydestään ja tavasta, jolla hän välillä ojensi kirjoittamaansa sivua käden ulottuvilla miettien, mitä oli kirjoittanut, päättelin, että hän kirjoitti runoja. Asetin hänet jonnekin 1800-luvun loppupuolelle. Muutaman lumoavan hetken ajan niin olimme mekin.

Fitch is a retired teacher trainer and academic writer who has lived in northern Portugal for over 30 years. Author of 'Rice & Chips', irreverent glimpses into Portugal, and other books.

Fitch O'Connell