Oikeudenmukaisuuden nimissä se tapahtuisi vain kerran tai kahdesti joka talvi. Kun muutin Maialta Gaialle (tuohon aikaan saattoi muuttaa vain yhden kirjaimen kerrallaan), sama toistui jälleen, mutta olin jo oppinut tunnistamaan sikoja autotallissa pitävän henkilön varoitusmerkit. Kyse ei ollut hajusta (siat ovat tunnetusti siistejä eläimiä, jos niistä pidetään hyvää huolta). Se oli naapureiden taloissa asuvien koirien innokkuus. Niissä oli sellaista reippautta, joka osoitti, että sikoja oli liikkeellä. Tai vaeltajia, tai mitä tahansa. Kun varsinainen tappaminen alkoi, sikojen huudot melkein hukkuivat paikallisen koiraväestön hurmioituneeseen ulvomiseen. Ei ollut paljon mahdollisuuksia nukkua sikojen tappopäivänä.

Tätä ei tietenkään tehdä enää kovin usein. En tarkoita, etteivätkö he tappaisi sikoja. He tekevät. Maassa tapetaan päivittäin yli 17 000 sikaa, mutta yhä harvempi sika tapetaan hyväksyttyjen matadourojen ulkopuolella, kun kotiteurastusta koskevia sääntöjä tiukennetaan. Olen muuttanut muutaman kerran sen jälkeen, kun viimeiset sikoja tappavat naapurit herättivät minut, ja nykyiset naapurimme kasvattavat sikojaan kylän toisella puolella. Siellä heidän sikansa saavat veitsen, joten emme kuule sitä, ellei idästä tule kova tuuli. Vaikka nämä naapurit teurastavat sikansa kylän toisella puolella, he tekevät kaikki teurastukset ja savustavat ne meidän naapuritalossa. Heidän traktorinsa ajetaan sieltä, missä se yleensä asuu talon alaosassa, ja kuollut sika tuodaan sisään ja ripustetaan ylös; veitset teroitetaan ja suuret kulhot asetetaan esille. Pian alkaa erottamaton haju, kun nahan karvat poltetaan pois, ja niin alkaa pitkä prosessi.

Moniin tuttaviin verrattuna emme syö paljon lihaa, ja kun syömme, se on enimmäkseen vaaleaa lihaa, vaikka minun on myönnettävä, että nautimme silloin tällöin vähän sianlihaa. Rakastamme kasvisruokaa, mutta emme koskaan haluaisi olla pelkkiä kasvissyöjiä. Olen oppinut Portugalissa, että se, että eläimet teurastetaan ja teurastetaan elävästi (esimerkiksi kun se tapahtuu naapurin puutarhassa ja toisinaan aivan silmien edessä), on tärkeä vaihe lihansyönnin todellisuuden hyväksymisessä. Silmien ja korvien sulkeminen siltä, miten liha valmistetaan, ei ole minkäänlainen puolustus lihan syöjänä olemiselle. Jos et pysty hyväksymään prosessia, jolla liha päätyy lautaselle, et ehkä ansaitse olla kyseisen ravintoketjun huipulla.

Vähän aikaa sitten veljeni oli täällä muutaman päivän, ja menimme syömään, niin kuin te teette, johonkin pieneen piilossa olevaan maaseuturavintolaan. Olimme kiireisiä syömään ateriaamme, jossa ei ollut sianlihaa, ja nautimme kahden muun ruokailijan keskustelusta, jotka olivat päättäneet istua erillisissä pöydissä huoneen vastakkaisilla puolilla keskustellakseen keskenään. Iäkäs herrasmies, kutsuttakoon häntä Senhor Altoksi, oli yksi niistä ihmisistä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että koko maailma haluaa tietää hänen mielipiteensä kaikista ja kaikista aiheista auringon alla. Iäkäs nainen, kutsuttakoon häntä Senhora Surdaksi, vastasi innokkaasti kaikkeen, mitä hänelle sanottiin, ja hänellä oli aina nopea vastauspuheenvuoro. Hän kuuli kuitenkin harvoin oikein, mitä oli sanottu, joten huoneen toisella puolella huudettu "keskustelu" oli hieman hajanaista.


Veljeni, joka ei ymmärtänyt sanaakaan tästä, keskittyi vuohenpaistiinsa. Minä ja vaimoni nautimme tästä amatööriteatterista, kun kaksi miestä ryntäsi etuovesta sisään kantaen kokonaista kuollutta sikaa harteillaan. Se oli perattu, mutta oli muuten ehjä. He marssivat ruokailutilan poikki, roikkuvat jalkaterät juuri ja juuri ohittaen ruokailijoiden päät, ja Alto/Surda-keskustelu keskeytyi. Miehet veivät sian suoraan keittiöön. Meitä huvitti, että se oli toimitettu etuovesta eikä erittäin käyttökelpoisen takaoven kautta. Sr Alto julisti kovaan ääneen, että hän palaisi viikon aikana kokeilemaan tuota. Sra Surda suostui siihen innokkaasti. Muiden ruokailijoiden päät nyökyttelivät arvostavasti, ja koko episodi sai osakseen raikuvat suosionosoitukset. Mietin, mikä olisi ollut reaktio brittiläisessä ravintolassa, jos kokonainen kuollut sika olisi yhtäkkiä ilmestynyt ruokasaliin. Epäilen, että sitä ei olisi tervehditty hyväksyvin nyökkäyksin. Se kuitenkin muistutti minua siitä, että aivan liian usein meidät suljetaan pois siitä todellisuudesta, mitä teemme joka päivä, ja että muutama terävä muistutus, kun kunniallisuuden pintakerros puhkaistaan, ei ole pahitteeksi.

Author

Fitch is a retired teacher trainer and academic writer who has lived in northern Portugal for over 30 years. Author of 'Rice & Chips', irreverent glimpses into Portugal, and other books.

Fitch O'Connell